Opintojen aloittaminen on aiheuttanut tuskastuttavan paljon päänvaivaa. Kaikki muut ovat päässeet tapaamaan omien laitostensa advisereita, mutta mun adveseriksi nimetty John-kaveri ei halunnut tavata mua. Syyksi hän ilmoitti, ettei tiedä mitään erityispedagogiikan ohjelmasta. Nice. Kysyin, kenen puoleen pitäisi kääntyä. Ei vastausta. Riensin rakkaan kv-koordinaattorimme luokse. Hän soitti pari puhelua ja lähetti pari e-mailia. Still no answer.
Lähdin kotiin ja lähettelin itse posteja mm. laitoksen johtajalle ja parin kurssin proffalle. Ei apua, ei yhteystietoja. Nyt alkoi otsalohkossa jyskyttää. Kaikki, kenen puoleen olen kääntynyt, ovat todenneet ”Not my problem, not my field.” Onnistuin jotenkin kummasti silti enrollaamaan kahdelle kurssille, joista toinen alkoi tänään. Se on mielenkiintoinen kurssi tunne-elämän ja käyttäytymisen häiriöiden interventioista, ja sitä opettaa tällä hetkellä mun silmissä maailman ihanin mies – Rowland Robinson. Tämä ystävällinen ihminen jäi tunnin jälkeen (19 jälkeen illalla) selvittämään miksi en päässyt enrollaamaan kursseille, selvitti mulle mitä kursseja kannattaisi ottaa ja miksi. Lisäksi hän selitti rautalankaversion jokaisesta opetusmetodista, jota täällä käytetään. Gotta love the man. Hän ihaili päättäväisyyttäni ja tapaani vaatia sitä mikä minulle kuului. Hassua. Suomessa mua ois varmasti pidetty röyhkeänä ja tyhmänä. Anyways, anycase. Mulla on nyt opintoja ja tykkään niistä.
Täällä opintojen sisällöt ja opetusmetodit poikkeavat aika paljon Suomesta. Jokainen kurssi kestää tammikuusta toukokuuhun, täällä ei käytetä neljää periodia kuten meillä. Kotitehtäviä ja vastaavia on aivan mielettömät määrät. Missä on akateeminen vapaus? Pitää varmaan alkaa opiskelemaan. Läsnäoloa tällä kurssilla on 2,5h/vko ja se on aina pakollista. Ei mikään paha rasti. Lisäksi meillä on pieniä kokeita pitkin kurssia. Asioihin todella pureudutaan käytännön opetuksen tasolla, ne tunnutaan yhdistettävän melko taidokkaasti teoriaan. Terveisiä Suomeen: vähemmän kirjatenttejä, enemmän asiaa?
Huono puoli opinnoissa on, että kirjat täytyy ostaa. Ne ovat sadan dollarin hintaluokkaa per kurssi joka paikassa. Mainitsinko jo, että niitä on myös melko hankala saada?
Mun tänään alkaneella kurssilla suurin osa ihmisistä on aikuisia, työelämässä olevia opettajia. Täällä on yleistä, että opiskellaan vaan kandeiksi (kandi saa täällä opettaa) ja sitten siirrytään työelämään. Graduopinnot tehdään sitten kun on lisäännytty ja menty naimisiin – ihan missä järjestyksessä tahansa. Täällä erkan opiskelijoissa on paljon enemmän miehiä kuin Suomessa. Se on hyvä, etenkin kun ajatellaan EBD:n alaa (eli käyttäytymisen ja tunne-elämän haasteita).
Jälleen kerran oli hassu kokemus. Olin ainoa vaihto-opiskelija, eikä kukaan tajunnut sitä ennen kuin tunnin lopussa kun kerroin siitä. Pitää kai ottaa kohteliaisuutena :)
Ps. Täällä Communicative Disorders, eli kommunikaation haasteet ovat erillinen tieteenalansa, kun meillä Suomessa ne kuuluvat erityispedagogiikkaan. Lähetin innokkaana tyttönä s-postia sen laitoksen pomomiehelle, ja se lupasi tsekata, jos pääsisin jollekin niiden kursseista! Can’t wait!
Pps. I’m the mommy-person. Perustan kohta vastaanoton. Täällä nuoremmat opiskelijat (19-21.v) ovat kokeneet kovaa koti-ikävää ja uutuuden ahdistusta. Jostain syystä nämä nuoret naiset ovat kokeneet, että MÄ olen tarpeeksi aikuinen lohduttamaan ja kuuntelemaan. (- - - IKÄKRIISI- - -) Mulla on ollut lähes joka ilta täällä joku itkeskelemässä koti-ikäväänsä. Eilen järjestin muutamille nuoremmille tytöille leffa-illan mun luona, jotta niillä olis muuta tekemistä kuin miettiä kotia. Onko musta tullut vanha? Kohta mä varmaan soittelen näiden perään ja kyselen ovatko ne muistaneet syödä :D
"Oh when everything's wrong
Oh when hopelessness surrounds you
Oh the sun will rise again"
Dream Theater - I Walk Beside You
No comments:
Post a Comment