Confusion

Ihan ensin: anteeksi. On ollu kiireitä ja kymmenen muuta hyvää tekosyytä. Tiedän etten ole päivittänyt blogia, enkä pitänyt keneenkään yhteyttä viikkoon. Tai noh, olenhan mä: paikallisten lisäksi Nikoon ja Anniin koska niiden unirytmit sopii mun päivärytmiin. Tämän blogin postaamiseen meni pitkälti toista vuorokautta. Mun läppäri on nimittäin keksinyt, että on hirveän kivaa jos viidestä käynnistysyrityksestä yksi onnistuu. Heitän tän ehkä kohta seinään.

Oon ollut täällä vasta pari viikkoa, ja jo nyt tuntuu kuin olisin ollut täällä aina. Kaikki on niin tuttua: lähikauppa kulman takana, isommat ostokset Sentrystä ja WM:sta, Colin tervehtii nimeltä kun pyörähdän pubissa ja Pumpersin henkilökuntakin tervehtii jo tuttavallisesti. Kampuksen kiemurat tuntuvat tutuilta ja tiedän suunnilleen kaikki tärkeät paikat. UC:lla (eli University Centerillä) jengi kutsuu mua nimeltä ja laitoksella ei keskiviikkoisen tunteenpurkauksen jälkeen ole varmasti yhtäkään proffaa joka ei tuntisi mun nimeä. Taisin kotiutua tänne nopeammin kuin Jyväskylään.

Ollaan Yazin kanssa tehty aika mainiota työtä kotiutumisen suhteen. Voisin melkein kuvitella asuvani täällä. Tähän asti olen törmännyt moniin ihmisiin ympäri maailmaa ja se on ollut aivan mahtavaa! Kavereita on esimerkiksi Australiasta, Indonesiasta, Kazakstanista, Meksikosta, Saudi-Arabiasta, Perusta, Ranskasta, Japanista ja Kiinasta. Eniten on silti tullut hengailtua Yazin (vaihtari Meksikosta), Clairen(vaihtari Australiasta) ja paikallisten kanssa. Vieläkin kun kerron olevani Suomesta, monet olettavat että Suomen virallinen kieli on englanti. Mikä tätä porukkaa oikein vaivaa? Parhaimmat paikalliset kaverit ovat yllättäen musisoivaa ravintolahenkilökuntaa, aivan kuten Jyväskylässäkin!  Päädyin jo heittämään ensimmäisen keikkani täällä yhden Drew’n kanssa. Drew on Pumpersin (se on meidän tanssipaikka!) DJ, joka rokkaa paremmin kitaran kanssa ja laulaen. Meistä tuli yllättäen kavereita. 

Mun kaikki kurssit ovat iltakursseja, sillä graduate studentit täällä ovat useimmiten työssäkäyviä erityisluokanopettajia, erityisopettajia ja erityispedagogiikan tieteen harjoittajia. Mun koulupäivät alkavat aina viideltä. Se on itse asiassa aika kivaa, sillä aamut jää urheilulle, läksyille ja soittohommille. Niitä läksyjä nimittäin on.

Opiskeleminen täällä on sata kertaa rankempaa kuin Suomessa. Jokainen kurssi sisältää aivan älyttömästi tehtäviä ja lisälukemisia. Vaikka opiskelu täällä maksaa mansikoita, jengi saa ilmeisesti rahoilleen vastinetta. Jokainen juttu käydään läpi juuria myöten ja korkealentoisinkin teoria sidotaan teräsketjuilla käytäntöön. Joka viikko on jokaiselta kurssilta mieletön määrä kotitehtäviä. Esimerkkinä voin kertoa, että tein tänään EBD- kurssin läksyn, ja aikaa siihen meni 3,5h. Se oli aivan älyttömän vaikeaa, sillä se edellytti todellakin omaa ajattelua, tiedon sisäistämistä ja soveltamista käytäntöön ja sen jälkeen vielä ongelmanratkaisua. Tällaiseen ei totu Suomessa. Sen jälkeen piti vielä lukea 5 kappaletta kirjasta samasta aiheesta.  Yhden kurssin yhden kerran kotiläksyihin meni aikaa noin viisi tuntia. Repikää kaverit siitä! Oon aika varma, että joko mä pääsen täysin sisään tähän tiiviiseen ja aktiiviseen opiskelumeininkiin, tai sitten pimahdan ja totean: ”Kukin pitäköön tunkkinsa ja nähdään kesällä!” ja liftaan Kaliforniaan.

Mulla on oikeastaan vähän huono omatunto siitä, miten vähän ikävä mulla Suomea ja ihmisiä on. Toisaalta, se varmasti johtuu siitä, että me kaikki tiedetään tän olevan vain väliaikaista. Sen verran täytyy kyllä tunnustaa, että alun pahat olot katos helposti kun jutteli Nikon ja Annin kanssa koneella (joka ilta). Myös Maija- mummin ja Jouko-vaarin puhelu sai hyvälle mielelle. 

Nyt mun varmaan pitää kieriä sänkyyn, sillä lupasin Clairelle että mennään aamulla salille. Sali on tän meidän asuntolan alakerrassa ja se on ihan mahtava. Koko kevään jäsenyys maksoi vain 60$ ja se sisältää myös ohjatut tunnit, joita on joka päivä maanantaista perjantaihin!

 Porukan äiti-ihmisenä tämä aamulla salille meneminenhän siis tarkoittaa sitä, että herätän Clairen kahdeksalta aamiaiselle, sitten potkin tyttöön vauhtia ja hyvällä mäihällä saan sen salille kymmeneksi.

Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
Kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
Elämää vierastan, ihminen
Jarkko Martikainen - Kaikki me kuolemme pian