Confusion

Ihan ensin: anteeksi. On ollu kiireitä ja kymmenen muuta hyvää tekosyytä. Tiedän etten ole päivittänyt blogia, enkä pitänyt keneenkään yhteyttä viikkoon. Tai noh, olenhan mä: paikallisten lisäksi Nikoon ja Anniin koska niiden unirytmit sopii mun päivärytmiin. Tämän blogin postaamiseen meni pitkälti toista vuorokautta. Mun läppäri on nimittäin keksinyt, että on hirveän kivaa jos viidestä käynnistysyrityksestä yksi onnistuu. Heitän tän ehkä kohta seinään.

Oon ollut täällä vasta pari viikkoa, ja jo nyt tuntuu kuin olisin ollut täällä aina. Kaikki on niin tuttua: lähikauppa kulman takana, isommat ostokset Sentrystä ja WM:sta, Colin tervehtii nimeltä kun pyörähdän pubissa ja Pumpersin henkilökuntakin tervehtii jo tuttavallisesti. Kampuksen kiemurat tuntuvat tutuilta ja tiedän suunnilleen kaikki tärkeät paikat. UC:lla (eli University Centerillä) jengi kutsuu mua nimeltä ja laitoksella ei keskiviikkoisen tunteenpurkauksen jälkeen ole varmasti yhtäkään proffaa joka ei tuntisi mun nimeä. Taisin kotiutua tänne nopeammin kuin Jyväskylään.

Ollaan Yazin kanssa tehty aika mainiota työtä kotiutumisen suhteen. Voisin melkein kuvitella asuvani täällä. Tähän asti olen törmännyt moniin ihmisiin ympäri maailmaa ja se on ollut aivan mahtavaa! Kavereita on esimerkiksi Australiasta, Indonesiasta, Kazakstanista, Meksikosta, Saudi-Arabiasta, Perusta, Ranskasta, Japanista ja Kiinasta. Eniten on silti tullut hengailtua Yazin (vaihtari Meksikosta), Clairen(vaihtari Australiasta) ja paikallisten kanssa. Vieläkin kun kerron olevani Suomesta, monet olettavat että Suomen virallinen kieli on englanti. Mikä tätä porukkaa oikein vaivaa? Parhaimmat paikalliset kaverit ovat yllättäen musisoivaa ravintolahenkilökuntaa, aivan kuten Jyväskylässäkin!  Päädyin jo heittämään ensimmäisen keikkani täällä yhden Drew’n kanssa. Drew on Pumpersin (se on meidän tanssipaikka!) DJ, joka rokkaa paremmin kitaran kanssa ja laulaen. Meistä tuli yllättäen kavereita. 

Mun kaikki kurssit ovat iltakursseja, sillä graduate studentit täällä ovat useimmiten työssäkäyviä erityisluokanopettajia, erityisopettajia ja erityispedagogiikan tieteen harjoittajia. Mun koulupäivät alkavat aina viideltä. Se on itse asiassa aika kivaa, sillä aamut jää urheilulle, läksyille ja soittohommille. Niitä läksyjä nimittäin on.

Opiskeleminen täällä on sata kertaa rankempaa kuin Suomessa. Jokainen kurssi sisältää aivan älyttömästi tehtäviä ja lisälukemisia. Vaikka opiskelu täällä maksaa mansikoita, jengi saa ilmeisesti rahoilleen vastinetta. Jokainen juttu käydään läpi juuria myöten ja korkealentoisinkin teoria sidotaan teräsketjuilla käytäntöön. Joka viikko on jokaiselta kurssilta mieletön määrä kotitehtäviä. Esimerkkinä voin kertoa, että tein tänään EBD- kurssin läksyn, ja aikaa siihen meni 3,5h. Se oli aivan älyttömän vaikeaa, sillä se edellytti todellakin omaa ajattelua, tiedon sisäistämistä ja soveltamista käytäntöön ja sen jälkeen vielä ongelmanratkaisua. Tällaiseen ei totu Suomessa. Sen jälkeen piti vielä lukea 5 kappaletta kirjasta samasta aiheesta.  Yhden kurssin yhden kerran kotiläksyihin meni aikaa noin viisi tuntia. Repikää kaverit siitä! Oon aika varma, että joko mä pääsen täysin sisään tähän tiiviiseen ja aktiiviseen opiskelumeininkiin, tai sitten pimahdan ja totean: ”Kukin pitäköön tunkkinsa ja nähdään kesällä!” ja liftaan Kaliforniaan.

Mulla on oikeastaan vähän huono omatunto siitä, miten vähän ikävä mulla Suomea ja ihmisiä on. Toisaalta, se varmasti johtuu siitä, että me kaikki tiedetään tän olevan vain väliaikaista. Sen verran täytyy kyllä tunnustaa, että alun pahat olot katos helposti kun jutteli Nikon ja Annin kanssa koneella (joka ilta). Myös Maija- mummin ja Jouko-vaarin puhelu sai hyvälle mielelle. 

Nyt mun varmaan pitää kieriä sänkyyn, sillä lupasin Clairelle että mennään aamulla salille. Sali on tän meidän asuntolan alakerrassa ja se on ihan mahtava. Koko kevään jäsenyys maksoi vain 60$ ja se sisältää myös ohjatut tunnit, joita on joka päivä maanantaista perjantaihin!

 Porukan äiti-ihmisenä tämä aamulla salille meneminenhän siis tarkoittaa sitä, että herätän Clairen kahdeksalta aamiaiselle, sitten potkin tyttöön vauhtia ja hyvällä mäihällä saan sen salille kymmeneksi.

Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
Kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
Elämää vierastan, ihminen
Jarkko Martikainen - Kaikki me kuolemme pian

 

Opinnoista – ihan oikeasti

Opintojen aloittaminen on aiheuttanut tuskastuttavan paljon päänvaivaa. Kaikki muut ovat päässeet tapaamaan omien laitostensa advisereita, mutta mun adveseriksi nimetty John-kaveri ei halunnut tavata mua. Syyksi hän ilmoitti, ettei tiedä mitään erityispedagogiikan ohjelmasta. Nice. Kysyin, kenen puoleen pitäisi kääntyä. Ei vastausta. Riensin rakkaan kv-koordinaattorimme luokse. Hän soitti pari puhelua ja lähetti pari e-mailia. Still no answer. 

Lähdin kotiin ja lähettelin itse posteja mm. laitoksen johtajalle ja parin kurssin proffalle. Ei apua, ei yhteystietoja. Nyt alkoi otsalohkossa jyskyttää. Kaikki, kenen puoleen olen kääntynyt, ovat todenneet ”Not my problem, not my field.” Onnistuin jotenkin kummasti silti enrollaamaan kahdelle kurssille, joista toinen alkoi tänään. Se on mielenkiintoinen kurssi tunne-elämän ja käyttäytymisen häiriöiden interventioista, ja sitä opettaa tällä hetkellä mun silmissä maailman ihanin mies – Rowland Robinson. Tämä ystävällinen ihminen jäi tunnin jälkeen (19 jälkeen illalla) selvittämään miksi en päässyt enrollaamaan kursseille, selvitti mulle mitä kursseja kannattaisi ottaa ja miksi. Lisäksi hän selitti rautalankaversion jokaisesta opetusmetodista, jota täällä käytetään. Gotta love the man. Hän ihaili päättäväisyyttäni ja tapaani vaatia sitä mikä minulle kuului. Hassua. Suomessa mua ois varmasti pidetty röyhkeänä ja tyhmänä. Anyways, anycase. Mulla on nyt opintoja ja tykkään niistä.

Täällä opintojen sisällöt ja opetusmetodit poikkeavat aika paljon Suomesta. Jokainen kurssi kestää tammikuusta toukokuuhun, täällä ei käytetä neljää periodia kuten meillä. Kotitehtäviä ja vastaavia on aivan mielettömät määrät. Missä on akateeminen vapaus? Pitää varmaan alkaa opiskelemaan. Läsnäoloa tällä kurssilla on 2,5h/vko ja se on aina pakollista.  Ei mikään paha rasti. Lisäksi meillä on pieniä kokeita pitkin kurssia. Asioihin todella pureudutaan käytännön opetuksen tasolla, ne tunnutaan yhdistettävän melko taidokkaasti teoriaan. Terveisiä Suomeen:  vähemmän kirjatenttejä, enemmän asiaa?

Huono puoli opinnoissa on, että kirjat täytyy ostaa. Ne ovat sadan dollarin hintaluokkaa per kurssi joka paikassa. Mainitsinko jo, että niitä on myös melko hankala saada?

Mun tänään alkaneella kurssilla suurin osa ihmisistä on aikuisia, työelämässä olevia opettajia. Täällä on yleistä, että opiskellaan vaan kandeiksi (kandi saa täällä opettaa) ja sitten siirrytään työelämään. Graduopinnot tehdään sitten kun on lisäännytty ja menty naimisiin – ihan missä järjestyksessä tahansa.  Täällä erkan opiskelijoissa on paljon enemmän miehiä kuin Suomessa. Se on hyvä, etenkin kun ajatellaan EBD:n alaa (eli käyttäytymisen ja tunne-elämän haasteita).

Jälleen kerran oli hassu kokemus. Olin ainoa vaihto-opiskelija, eikä kukaan tajunnut sitä ennen kuin tunnin lopussa kun kerroin siitä. Pitää kai ottaa kohteliaisuutena :)

Ps. Täällä Communicative Disorders, eli kommunikaation haasteet ovat erillinen tieteenalansa, kun meillä Suomessa ne kuuluvat erityispedagogiikkaan. Lähetin innokkaana tyttönä s-postia sen laitoksen pomomiehelle, ja se lupasi tsekata, jos pääsisin jollekin niiden kursseista! Can’t wait! 

Pps. I’m the mommy-person. Perustan kohta vastaanoton. Täällä nuoremmat opiskelijat (19-21.v) ovat kokeneet kovaa koti-ikävää ja uutuuden ahdistusta. Jostain syystä nämä nuoret naiset ovat kokeneet, että MÄ olen tarpeeksi aikuinen lohduttamaan ja kuuntelemaan. (- - - IKÄKRIISI- - -) Mulla on ollut lähes joka ilta täällä joku itkeskelemässä koti-ikäväänsä. Eilen järjestin muutamille nuoremmille tytöille leffa-illan mun luona, jotta niillä olis muuta tekemistä kuin miettiä kotia. Onko musta tullut vanha? Kohta mä varmaan soittelen näiden perään ja kyselen ovatko ne muistaneet syödä :D

"Oh when everything's wrong

 Oh when hopelessness surrounds you

 Oh the sun will rise again" 

Dream Theater - I Walk Beside You

Friendlist

 Täällä ollessa tarttee kavereita. Tein listan siitä, minkälaisia kavereita ihmisellä on hyvä olla:

Saudi-arabialainen               Saudiarabialaiset ihmiset ovat mukavia ja äärimmäisen ystävällisiä. Lisäksi suurimmalla osalla niistä on oma auto täällä. Tulee tarpeen kylässä, jossa ei ole julkista liikennettä.

Meksikolainen                      Aina täytyy olla ihminen, jolla on kaikki mahdolliset ja mahdottomat lääkkeet mukana. Lisäksi mukavan sosiaalinen ja party up – tyyppinen ratkaisu. Mahtavaa seuraa.

Australialainen                      Urheilee. Pakottaa sut salille ja sitten aamupalalle, tämä kaikki ennen kello kahdeksaa. Uskomattoman hauskaa seuraa, vaikkei puheesta aina otakaan selvää. Lisäksi sillä voi olla komea surffari- veli/serkku.

Hollantilaistunut indonesialainen                  Hollantilainen bilettäjä, joka on niin hiljainen että yllättää positiivisesti aina kerta toisensa jälkeen! Pieni salainen ase piristää päivän kuin päivän!

Kotimainen                          Väsyneenä voi olla vaikea puhua kielillä. Kotimaisen kanssa on hyvä tsekata aina silloin tällöin perusasiat. Tulee samalla varmistettua, ettei kotikieli unohdu.

Paikallinen                           Paikallinen on hyvä olla. Hän tuntee baarit, parhaat menomestat ja bileet sekä myös yleiset elämään liittyvät perustarpeet ja niiden ostopaikat. Hyvällä mäihällä se tietää jotain opiskelustakin.

Kiintiö-venäläinen              Oikeesti, pitääkö mun matkustaa toiselle puolelle maapalloa, vain että venäläinen kaveri voi pyytää mua ulos? Ilmeisesti pitää. Luulin että täällä ois laajemmat apajat ku Lappeenrannassa. Väärässä olin.

Ps. Kaipaan myös teitä Suomen ihmisiä. Sain tänään maailman ihanimman viestin: 

                                           "Rakkain pesusieni. Kaipaan sua. Voisitko nyt hankkia sen skypen, että voitais edes dokata etänä yhdessä? Siinä on hyvätkin puolensa, säästytään suurimmilta vahingoilta kun ei ole fyysistä kosketuspintaa." 

Kiitos sille, jolle se kuuluu.

What if I say I'm not like the others

What if I say I'm not just another one of your plays

Foo Fighters - The Pretender

Kulturkrockar

Jättioravat

Amerikka on opettanut mut pelkäämään. Todella. Nimittäin jättiläisoravia. Olen aina pitänyt oravia söpöinä ja vekkuleina pikku otuksina. Semmosina joille voi aina jutella ja heittää pari pähkinää talvivarastoon. Täällä ne ovat suunnilleen ison kissan kokoisia jättiotuksia, jotka syövät kaiken löytämänsä.  Alustavan analyysin mukaan selitys näille jättioraville on: a) ne on doubattu jollain stereoideilla b) ne syö roskaruoan jämät ja on oikeasti vaan lihavia c) ne ovat joskus olleet ihmisiä, mutta syötyään Wall Martin pähkinärasioita (sanoisin että ne ovat pikemminkin laatikoita tai kontteja) ne ovat muuttuneet hiljalleen oraviksi. Joka tapauksessa ne ovat kovin pelottavia kun ne noissa pihapuissa meuhkaavat.

Autoilevat shortsi-ihmiset

Olen päässyt observoimaan paljon paikallista väestöä niin ravintoloissa, kaupoissa kuin kauppojen parkkipaikoillakin. Täällä jengi hiihtää shortseissa paikasta toiseen ihan tosta vaan. Tosin ne hiihtävät kyllä autoilla. Myös tankkaaminen yöpuvun housuissa ja päälle kietaistussa talvitakissa tuntuu olevan muoti-ilmiö. Meidän turistien lisäksi en ole muita kävellen liikkuvia vielä tavannut.  Täällä ei myöskään ajeta suomalaisesta näkökulmasta ”normaaleilla” autoilla. Lähes kaikki ajavat joko city maastureita tai pick upeja. Jopa tänään iltakävelyllä vastaani tullut pizza delivery- auto oli pick up.

Vaatteet ja koot

Alan epäillä, saanko täältä ollenkaan vaatteita.  Maltoin tänään kiertää kolme kauppaa, ja niistä yksikään ei tuntenut kokoa XS. Kaikki koot alkoivat S:stä, ja mielestäni paikallinen small olisi ehkä lähempänä Suomen mediumia. Ravinnossa havaittu sääntö pätee siis selkeästi myös vaatteisiin. Liekö tämän taustalla jonkinlainen kausaalisuhde?

Palvelut

Tästä kylästä saa ainakin kolmesta paikasta feikkirusketuksen. En tajua. Ollaan keskellä ei mitään ja kaukana auringosta. Kaikkihan tietäis, että se rusketus on feikki? :D
Kylä on pieni, mutta täällä on inkki-studio. La-la-la-la, I know what I'll do ;) Se pitää tarkastaa lähemmin!
Täällä on kumman paljon meksikolaisia ja kiinalaisia ravintoloita. Ennen kaikkea meksikolaisia.

Ps. täällä tuulee AINA.
Pps. 3 päivää täällä, still no McDonalds´!

"I traveled to each road and the end of the earth
With no where else to go I looked back in amazement
When I finally realized how farther I had actually gone"

The Ataris - Begin Again From The Beginning

Getting used to it.

No näin.

Heräsin aamulla, ja huomasin olevani flunssassa. Sen lisäksi tunnun heräävän täällä joka aamu seitsemän kieppeillä. Sisäinen kello ei ole ihan kohdillaan. Onneksi Villellä on sama ongelma. Lähdettiin heti aamusta seikkailemaan. Positiivista on, että täällä kaupat ja kahvilat aukeavat jo aikaisin ja tosi monesta paikasta saa aamiaista.

Käytiin aamukahveella paikalliseksi vakkariksi muodostuneessa "Greenissä", jonka oikea nimi lienee Greenhouse. Se on kätevä mesta - kahvila, kukkakauppa ja holi-market kaikki saman pienehkön katon alla! Ei ihme, että paikalliset opiskelijat sitä suosivat. Voit kipata huiviin kupin kahvia, napata mukaan poikien iltaan tarvittavat oluset ja kotia menon varalle vielä kukkapuskan. Handy indeed.

Yhden asian olen oppinut: kaikki sapuska pitää tilata smallina, jos meinaa että siitä selviää yhdellä tai kahdella sapuskointikerralla. Täällä pieni kahvi vastaa Suomen isoa ja niin pois päin. Kävin paluumatkalla hakemassa paikallisesta Subwaysta salaatin - olen syönyt siitä nyt kolme ateriaa :D

Täällä kaikki tuntuu todellakin olevan suurempaa tai sitten pientä ja miljoonan kappaleen pakkauksissa. Vesikin pitää ostaa kaupasta. Iski vain valinnan vaikeus: ostaako distilled, spring, baby purified vai drinking wateria :D Luulin aina, että Suomesta saa paljon valmisruokia. Perun puheeni. Täällä on kilometreittäin hyllyrivejä pullollaan toinen toistaan kummallisempia "just add water and go" - tyyppisiä sötkötyksiä joita ne kehtaavat aterioiksi kutsua. Mä kaipaan vieläkin jääkaappia.

Annille tiedoksi: nää jannut hiihtelee täällä pitkin käytäviä pelkissä boksereissa ja kaikkien huoneiden ovet on auki melkein koko ajan. Nää on ilmeisesti niitä liikunnan opiskelijoita.

Nyt päikkärit ja sit mahdollinen iltapäivälenkki. Huomenna alkaa raskas uurastus!

-Nessie

Hello Wisconsin!

Hello Wisconsin!

Täällä ollaan, pitkän ja tuskaisen matkan jälkeen.  Ei olisi ihan välttämättä uskonut. Pahoittelen heti alkuun tekstin tajunnanvirtaa. Nyt en jaksa vielä ihan orientoitua tähän. Kello on 9 illalla ja mua väsyttää ihan sikana..

Helsinki-Vantaa oli iloisia yllätyksiä täynnä. Ensimmäinen asiakaspalvelija ei saanut mun varausta näkyviin, toisella oli ongelmia tehdä check in. Homman kuitenki pelasti se, että mulla oli kolme elämän tärkeää (+ Tommi) miestä siellä messissa. Kiitos Michaël ja Tuukka todella väsyneestä lähtöläpyskästä ja muusta. Kai me päästiin kaikki ehjinä perille savanneille, EU-parlamentin kokouksiin ja ämerikkaan?

Lento Hki - Amsterdam oli ihan inhimillinen, kestikin vain muutaman tunnin. Ilmasta katsottuna se kylä muuten näyttää siltä, että joku ois piirrellyt geokolmiolla asuinalueita, sitten kyllästynyt matematiikkaan ja puhaltanut tiet serpentiinistä. Eikä matka ’damiin ois ollu sama, jos ei takanani istuva mummeli (joka valitti koko matkan about kaikesta) ois alkanut laulaa ”on tulppaaneita tulvillaan, iloinen Amsterdam”. Ei siellä kyllä tulppaaneita ollut. Siellä oli pakkasta.

Schipolin lentokentälle pisteet toimivuudesta ja kohtalaisesta selkeydestä.  Niin ja Villen pekoni- omeletti- chiapattasta. Löydettiin jatkolento kohtalaisen helposti ja siellä porukka ainakin hoitaa tuon turvatarkastuksen huolella. Mua ei o varmaan ikinä kopeloitu noin tarkkaan eikä mun tavaroita syynätty noin. Turvatarkastuksen jono oli mielettömän mittainen, ja kengistä ja vöistä lähtien kaikki piti ottaa pois. Toiminta muistutti iloisesti Helsingin USA:n konsulaatista.  Onneksi kumpikaan meistä Villen kanssa ei hälyttänyt, niin ei joutunut enempiä strippaamaan. Meitä seurannut setä tosin joutui – kaikkien muiden epäonneksi.

Kun vihdoin päästiin sinne isoon lentokoneeseen, olin ihan poikki. Jouduin tietenkin istumaan ikkunan vieressä typerällä ”välipaikalla” – eli edessäni ei ollut penkkejä, vaan hätäuloskäynti ja tyhjä tila jonne ihmiset tulivat jonottamaan vessaan pääsyä. Ihanaa. Oloa ei myöskään helpottanut vieressäni istuva indonesian ihme, joka pyöri kuin hyrrä – kaikki ne 13 tuntia. Onneksi reunapaikalla istui ystävällinen yhdysvaltalainen setämies, joka töni sitä mun puolesta ja söi mun lentokoneruoat. 

KLM:n lennoista on nyt pakko sen verran mainita, että pienen koneen matka oli pomppuisa mutta taittui hyvin. Isossa koneessa oli hassua. En huomannut edes nousua.   Kaksi suurta asiaa jäi ihmetyttämään: miten ihmeessä hollantilaiset lentoemot on järjestään noin kaksimetrisiä? Jopa ne stuertit olivat lyhkäsempiä kuin nämä naisihmiset jotka pahoinpitelivät mun käsimatkatavaroita. Ja vielä: Hollanti hei, minkä ihmeen takia kasvisruoan salaatissa oli kanaa? 

Lento Amsterdamista Chicagoon oli pitkä ja puuduttava. Onneksi nukuin suurimman osan siitä, ja lopun ajan kiusattiin setä-ihmisen kanssa sitä indonesian ihmettä. Lentostuertti oli hassu hollantilainen (omasta mielestään) nuori mies joka kovasti yritti jututtaa. Niiden englantia ei vaan voi ymmärtää – siis hollantilaisten.

Chicago at last! Kello on paikallista aikaa 13:20, eli teillä se taisi olla 03:20. Aikaeroa on siis kymmenisen tuntia. Passit ja viisumit tarkastettiin heti koneesta nousemisen jälkeen. Sitten piti jonottaa leimattavaksi jossa vielä kyseltiin että miksi olet tullut ja mitä meinasit tehdä ja kuinka kauan. Sitten päästiin vihdoin odottamaan matkatavaroita. Siinä meni pieni ikuisuus, ja missattiin se eka bussi Janesvilleen. Vihdoin kun Villen vihreä armenia-reppu löytyi, lähdettiin etsimään uloskäyntiä. Ei niin helppoa kuin voisi luulla. Enkä vieläkään uskonut olevani täällä.

Ensimmäisenä piti saada jotain napaan. Kun kävin Windy City Frozen Yoghurt- nimisessä paikassa tilaamassa herkullisen (ja aivot jäädyttävän) vadelma-smoothien, tiesin olevani Amerikassa. Ensinnäkin tyttö joka myi sen, yritti tahallaan antaa väärin rahasta takaisin. Toisekseen se tötteröllinen Fro-Yo:ta oli ihan hillittömän kokoinen valkoinen styroksimuki, kuten leffoissa. Siinä me sitten istuttiin matkatavaroiden päällä ja evästettiin. Ystävällinen nainen, joka oli menossa Madisoniin, opasti meidät oikealle pysäkille ja bussille. En nähnyt yhtään kaukaasialaista taksikuskia, ja limusiinikuskikin oli aasialainen. Aika mielenkiintoista. Leffat on myös huijausta. Taksit eivät ole keltaisia oikeastaan muualla kuin NY:ssa.

Ps. Toisin kuin Ville väittää, mä en yrittänyt jäädä taksin alle. Se ei vaan väistänyt mua :D

Bussikuski oli se toinen syy, että aloin todella uskoa olevani oikeasti täällä: leveä aksentti, lippis, firman takki ja (oletettavasti) nikotiinipurkka. Meidän bussin piti olla myöhässä, koska sää oli ”kauhea ja lunta oli paljon”.  Eli siis sitä lunta tuiskutti vähän ja sitä oli maassa paikka paikoin ehkä hätäisesti mainitsemisen verran.  

Maisemat olivat aika harmaita, ja monumentaalinen rakentaminen on näköjään muotia.  Siellä täällä keskelle joutomaita oli pykätty ihan uskomattoman kolossaalisia rakennuksia. Joka puolella on myös ylösalaisin heitettyjen ruohosipulien näköisiä rakennuksia - ilmeisesti jotain kaasujuttuja.

Parin tunnin köröttelyn ja uskomattoman päänsäryn jälkeen saavuimme Janesvillen pysäkille. Siellä meitä odotti ison pick-up- tyyppisen maasturin kanssa Ashley, jolla oli meille kaikille osoitteet ja kotiavaimet. Bussista löysimme kolmannen vaihtarin, nuoren naisen joka oli tulossa Mexico Citystä. Ashley oli niin kiltti, että vei mut vielä kämpän tsekkaamisen jälkeen käymään Wall Martissa, mistä sain tyynyn ja peiton.  Unta kaivattiin.

Huomattiin että asutaan Villen kanssa samassa residence hallissa. Mä asun itäisessä siivessä ja Ville läntisessä. Jos siis lähetätte postia tai tulette kylään, osoite on Wells East Residence Hall 519, Whitewater WI. Suomalainen oman tilan tarpeemme oli mukavasti huomioitu: oltiin molemmat niin onnekkaita, että saatiin single roomit. Ei tartte siis leikkiä kenenkään kämppistä ja nukkua kerrossängyssä mallia Suomen puolustusvoimat. Mun huone on tyylikkästi miesten vessojen ja kylppärin vastapäätä.  Täällä on nimittäin joka kerroksessa yhteiset vessat ja suihkut. Tyttöjen ja poikien ovat tietty erikseen. En ole vieläkään sisäistänyt tuota amerikkalaisen vessanpöntön syvintä olemusta. Se on kovin omituinen kapistus. Suihkuakin kokeilin illalla kun täällä ei näkynyt ketään muita. Vesi oli kylmää ja rautapitoista. Onneksi tuosta on kohtalaisen lyhyt matka luikkia takaisin omaan huoneeseen. Huone taas on lämmin sen suihkuvedenkin puolesta. Täällä kun on kuulemma ulkona aivan järkyttävän kylmä (-7 astetta).

Minkäänlaisia keittiöhommia täällä ei voi tehdä. Jääkaappi olisi kiva. Alakerrasta löytyy kuitenkin mikro. Ei ihme, etteivät jenkkinuoret osaa laittaa ruokaa ja kaikki syö muutenki aina ulkona. Äiti, tahdon perunamuussia ja sipulikastiketta!

Kaikki kulkeminen tässä kylässä tapahtuu jalan. Täällä on yksi taksifirma, ja kaupungin sisäiset kuljetukset maksavat yhden dollarin. Pois täältä ei pääse - muuten kuin jonkun autolla. Jo tänä iltana on jalat kipeänä tästä kaikesta tallaamisesta. Onneksi. Käytiin paikallisessa ruokakaupassa ja tultiin siihen tulokseen, että ihan hyvä että meillä ei ole niitä jääkaappeja. Täällä toi supersize me -operaatio olisi helppo ja vaivaton! :D

Heräsin aamulla 07:10 paikallista aikaa. Jet lag voi olla siis myös hyvä asia, pyöräytin itteni kerralla vuorokauden taaksepäin ja toiseen rytmiin. Päästiin mukavasti aikaisin liikkeelle ja hoitamaan asioita. Tärkeimmät ovat ehkä puhelin ja internet. Sitten voi alkaa hoitaa kaikkea muuta kun saa yhteyden ihmisiin joilta asioita pitää kysellä. Käytiin tänään kuitenkin tapaamassa koordinaattoriamme Erikaa ja hankkimassa paikalliset opiskelijakortit. Ihmisiä pitäisi varoittaa siitä, että siellä otetaan valokuvat! Mä oon just heränneen hamsterin näköinen ja Ville näyttää elinkautisvangilta. Hyvät kuvat siis.

Sitten kierrettiin kylä, käytiin Wall-Martissa (eli Amerikan omassa Robin Hoodissa) ja syötiin Pizza Hutissa. Ollaan kohta ihan amerikkalaisia. Tavattiin myös pari muuta vaihtaria. Yksi oli Ranskasta ja toinen Perusta.  Ranskalaisen tytön englantia on vähän vaikea ymmärtää, ja perulainen tyttö tuli isänsä kanssa. Hieman olisi hymyilyttänyt.

Löysin Wall Martista yhdenlaisia gluteenittomia crackereitä. Tulee aika yksipuolinen ruokavalio kevääksi!  Pitää yrittää perjantaina, kun pääsemme Janesvilleen, löytää jotain muutakin syömistä.

Paikalliset asiakaspalvelijat ovat ainakin todella ystävällisiä. Terveisiä työkavereille: meillä on kilpailua!

Kävimme puhelinliikkeessä ihmettelemässä mikä olisi fiksuin vaihtoehto: hankkia paikallinen pre-paid sim-kortti vai sitten kertakäyttöinen puhelin. Ikävä kyllä puhelinliikkeen poika ei tiennyt mitään sim-korteista. Niitä ei käytetä kaikkialla (eikä etenkään täällä) Amerikassa. Pitänee selvittää se myöhemmin kun menemme vielä kerran käymään Wall Martissa – täytyy ostaa verkkokaapeli että pääsee nettiin ja laittamaan teille tämän väliaikatiedotteen. Tai sitten maltan ihan suosiolla perjantaihin kun pääsen Janesvilleen shoppailemaan. Sinne ei ole kuin 25 minuutin ajomatka, mutta milläs kuljet! 

Mun kone ei jostain syystä tunnista tuota langatonta verkkoa lainkaan. Yhtä mystistä on myös mun puhelimen toiminta. Se ilmeisti lähettää viestit Suomeen, muttei ollenkaan tänne!

Mua on tähän asti luultu britiksi ja venäläiseksi, muttei kertaakaan suomalaiseksi vaikka Ville on esitellyt itsensä suomalaiseksi ihan siinä vieressä. Interesting. En myöskään ole enää Iines. Nämä ihmiset eivät hyväksy kahta vokaalia nimen alussa. Ines it is then. Kielen vaihtaminen on ollut yllättävän helppoa, sitä ei oikeastaan edes huomaa. Odotin jonkinlaista culture-shock -freezea. Didn't happen -yet.

Nyt on vielä yksi päivä aikaa pööpöillä ja opetella liikkumaan. Torstaina alkaa perehdytys-orientaatio. Päivät on ihan järkyttävän pitkiä: 08.30 -19.00. Sitten on viikonloppu aikaa sulatella informaatioähkyä ja maanantaina alkaakin opiskelu!

Ps. mansikkamaitoa on todellakin olemassa ja ihmiset ostaa sitä.

Pps. Alkoholia myydään gallonan muoviputeleissa Tallinnan hintaan!

Onneksi olen reipas urheilijanuori, ja suunnittelin käsipainojen ostamista WM:sta. 

"I had a dream, far away from here,
Far away from you, far from all the pain."

Antimatter - Flowers